Seuran historia

Uintiseura Kuhat valtakunnallisen liikuntapolitiikan pyörteissä

 

Tämä ryhmä ei pohjustanut illan juhlintaa muiden ravintola asiakkaiden tavoin iloisesti lasia kilistämällä. Päin vastoin. Ryhmä näytti pitävän kokousta. Kokouksen osanottajat olivat liikkeellä vakavan ja heille itselleen tärkeän asian merkeissä. He olivat perustamassa uutta uintiseuraa, jonka viralliseksi nimeksi tuli Uintiseura Kuhat r.y. mutta jonka epäviralliseksi lyhenteeksi perustava kokous hyväksyi ”Kuhat”. Uusi seura päätti hakea Työväen Urheiluliiton (TUL:n) jäsennyyttä. 

Mikä oli saanut yhdeksän Suomen tuolloista eturivin uimaria ja vesipalloilijaa oman seuran perustamispuuhiin juhannusaattona? Miksi tällainen kiire ja hoppu? Eikö seuraa olisi voitu puuhata pystyyn juhlapyhien jälkeenkin? 

Kaikkiin kysymyksiin oli vastaus selkeä ei. Nyt oltiin kiireisellä asialla, jota eivät säädelleet vain uimarien omat tarpeet, vaan tapahtuma liittyi paljon suurempaan kokonaisuuteen. Kuhia perustamaan tulleiden uimarien entinen seura Helsingin Työväen Uimarit (HTU) oli päättänyt liittyä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL:n) alaiseen Uimaliittoon, jota päätöstä Työväen Urheiluliitto ei hyväksynyt. TUL:n liittotoimikunta pyysi HTU:lta 21.6.1956 mennessä asiasta selvitystä ja tehdyn päätöksen purkamista. HTU ei kyennyt aikapulaan vedoten antamaan tyydyttävää selvitystä eikä suostunut eroamaan Uimaliitosta, joten TUL:n liittotoimikunta erotti seuran niinikään juhannusaattona pitämässään kokouksessa. Siten uintiseura Kuhien perustava kokous oli suoraa jatkoa liittotoimikunnan kokoukselle.

HTU Väinö Leskisen taakse

TUL:n järjestötaistelussa HTU oli ottanut selvän kannan Väinö Leskisen ajaman linjan puolesta. Leskinen johti TUL:n sisällä sosiaalidemokraattien ryhmittymää, joka oli valmis pitkälle menevään yhteistyöhön ja erikoisliittosopimuksiin SVUL:n kanssa. Hän sai vastaansa ne sosialidemokraatit, jotka eivät voineet hyväksyä TUL:n itsenäisyyden kaventamista ja jäsenliittojen liittymistä porvarillisiin erikoisliittoihin. TUL:n kansandemokraattiset seurat ja jäsenet asettuivat jälkimmäisen ja TUL:n itsenäisyyttä ajaneen ryhmittymän kannalle.

HTU ei vain tukenut Leskisen ajamaa linjaa, vaan se oli myös tuon linjan esitaistelija. Jo keväällä 1955 seuran jäsenlehti ”Pore” pohti kysymystä, ”Syntyykö Valtakunnan Uintiliitto?”. Kirjoituksessa ei pohdittu vain liiton syntymistä, vaan siinä mentiin jopa niin pitkälle, että povailtiin uudelle liitolle puheenjohtajaa. Yhtenä puheenjohtajaehdokkaana esiteltiin Väinä Leskinen, jonka todettiin ansioituneen TUL:n puheenjohtajana, sisäministerinä ja kilpauimarina, mm. työläisolympialaisten voittajana. Kun jäsenlehden samaisessa numerossa vielä muokattiin mielialoja uuden yhteisen uimaliiton perustamisen puolesta jutuilla, jossa ensin helsinkiläisten uimaseurojen puheenjohtajat vakuuttivat TUL:n ja porvarillisten erikoisliittojen yhteistoiminnan olleen pelkästään hyödyksi ja jossa vielä tunnetut kilpauimarit vaativat kaikille avoimia kilpailuja, niin viesti meni varmasti perille. Seuran omalle jäsenistölle tehtiin selväksi, kenen takana seistiin TUL:n järjestö kamppailussa.

Liittyminen Uimaliittoon hajottaa HTU:n

Tietenkään kyse ei ollut vain Leskisen persoonasta. Myös itse asiasta oltiin eri mieltä. HTU:n toimivassa jäsenistössä oli ainakin jonkin verran niitä, jotka tyrmäsivät ajatuksen valtakunnanliitosta ja kannattivat TUL:n säilyttämistä itsenäisenä. Kuitenkaan seuran sihteeri ei tunnustanut, että jäsenistön käsitykset valtakunnanliitosta saattoivat erota hyvinkin ratkaisevasti. Hänelle seuran ja TUL:n hajoaminen oli pelkästään henkilötason kysymys, mikä ilmeni Leväahon kirjeestä HTU:sta eronneille:

…”Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sen jälkeen kun TUL:n johto jakaantui kahtia se oli erittäin valitettavaa. Varsinkin kun liiton johdossa olevien sosialidemokraattien käsitykset eivät olleet periaatteessa urheilun valtakunnanliitosta eroavia. Vain menettelytavoissa, mitä tietä yhteen kuljetaan, oli käsityseroja. Valitettavasti näitä sitten paisuteltiin ja samaan riitaan sitten sotkettiin henkilökohtaisia pyyteitä. olisi ollut HTU:n, meidän yhteisen toveripiirin kannalta varsin onnellista, jos johtomiesten riitaa ei olisi ulotettu meidän keskuuteemme. Kauan me pysyimme kuitenkin yksimielisinö kunnes tuli kesäkuun alku tänä vuonna. Uinnissa ei ollut yhteistoimintaa ja vesipallojoukkueemme, sinun ja muiden edustuspelaajiemme pelimahdollisuudet kyseessä. Asiaa puntaroitiin sekä virallisesti että epävirallisesti niin johtokunnassakin kuin parissa yleisessä kokouksessa. Lopputulokseksi saatiin aktiivien valtavalla enemmistöllä päätös, että liitytään Suomen Uimaliittoon.”…

Siis HTU:n liittymisestä Suomen Uimaliittoon oli seuran oman sihteerinkin mukaan päätetty äänestämällä, jolloin ”aktiivien valtava enemmistö” oli ollut liittymisen kannalla. Näin asia varmaan määrällisesti mitattuna olikin. Kuitenkin aktiivien laadussa HTU kärsi vakavan takaiskun, koska vähemmistöön jääneiden joukkoon kuului seuran urheilijoiden parhaimmistoa.

Kuten jo mainittu, HTU:sta heti päätöksen jälkeen eronneet ja Kuhia perustamaan ryhtyneet yhdeksän nuorukaista olivat Suomen eturivin uimareita ja vesipalloilijoita. He eivät kavahtaneet sitä, että menettivät erotessaan mahdollisuuden kilpailla avoimesti kansainvälisellä tasolla. He tiesivät, että alkaessaan edustaa Kuhia, he joutuisivat ainakin aluksi tyytymään pelkästään TUL:n järjestämään kilpailutoimintaan. siten asian periaatteellinen puoli näytti olleen heille sittenkin kilpailuoikeuksia tärkeämpi.

Kuhilla TUL:n johdon tuki

Kuhien alkutaival oli hankala. Se sisälsi jatkuvia kahnauksia ja yhteenottoja HTU:n kanssa. Keskeisin HTU:n julkisuudessa esittämä syytös Kuhia kohtaan oli, että seura oli TUL:n johdon pystyyn puuhaama ja että TUL:n johto rahoitti runsaskätisesti Kuhien toimintaa. Rahoituksen suhteen voidaan olla varmat, että mitään ruhtinaallista taloudellista tukea ei Kuhat voinut itsekin jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevalta TUL:lta saada. Sen sijaan poliittista ja järjestöllistä tukea kyllä saatiin. Jopa niin paljon, että TUL:n johto ohjaili muita tullilaisia seuroja antamaan apuaan Kuhille.

Helsingissä toinen uimaurheilun kesäinen harjoittelupaikka Uimastadionin lisäksi oli Kumpulan maauimala, joka oli aikanaan valmistunut olympialaisten harjoitusaltaaksi. Myös Kuhat joutui viemään harjoitustoimintaansa Kumpulaan. Ongelmana tässä ei ollut vain alituinen kamppailu samoilla altailla harjoitelleen HTU:n kanssa vaan myös se, että Kumpulan alueella oli jo vuodesta 1932 toiminut vireä työläisurheiluseura Toukolan Teräs.

Aluksi TUL:n johdon taholta annettiin ymmärtää, että HTU:n aiheuttama menetys liitolle tultaisiin paikkaamaan tehostamalla Teräksen uintia. Seura ehti perustaa jo erillisen uintijaoston, kun sille yllättäen viestitettiin, että Teräksen uintitoimintaa ei tarvittukaan, vaan nyt voimat tuli keskittää Kuhien uinnin taakse.

Vaikka Kuhat nähtiin kansandemokraattisjohtoisen Teräksen silmin tietynsuunnan demariseurana, niin Kuhien kanssa ei lähdetty kilpasille. Päin vastoin. Ajan myötä kävi niin, että aikaisemmin Teräksessä kunnostautuneet uimarit siirtyivät sulassa sovussa Kuhien riveihin. Eikä tätä pidetty pahana sen koomin Teräksessä kuin Kuhissakaan. Siten on oletettavaa, että Kuhien jäsenluvun kasvaessa sen jäsenistön koostumus myös monipuollistui. Kun ensimmäisen toimintavuoden lopulla oli jäsenmäärä kuvunnut juhannusaaton yhdeksästä peräti sataankolmeenkymmeneen, niin voidaan olla varmat, että heistä kaikki eivät olleet vain ”tietyn suunnan demareita”. Olletekin, kun jäsenistöstä yli puolet oli alle 17-vuotiaita poikia ja tyttöjä.

Kamppailua nuorisosta

Nuorisotyö oli Kuhissa alusta alkaen se, johon panostettiin. Mutta tämä ei sujunut kitkatta. Nuorten sieluista jouduttiin kovaan kamppailuun HTU:n kanssa. Ja tämä kamppailu näkyi myös harvinaisella tavalla lehtien palstoilla. Seurat syyttelivät jatkuvasti toisiaan nuorten kilpauimarien värväystoiminnasta. Välillä kirjoittelu sai lähes julkista herjausta hipovan luonteen.

Kuhien taholta hyökättiin erityisen kiivaasti HTU:n sihteeriä Kauko-Aatos Leväahoa vastaan, jonka mm. kerrottiin veikkaustoimiston mustalla Popeda-merkkisellä autolla kuljettaneen Kuhien lupaavaa uimarityttöä Mirja Salosta ja vaatineen Salosta liittymään Työväen Uimareihin. Vastaavasti Leväaho syytti Kuhia värväystoiminnasta ja runsaskätisestä rahankäytöstä, jolloin HTU:n uimareille oli luvattu Kuhiin siirtymisestä palkkioksi ulkomaanmatkoja, kansainvälisiä leirejä, moottoripyöriä, verryttelypukuja jne.

Vielä värväystoimintaa enemmän saivat julkisuudessa huomiota Kumpulan uimalassa järjestettyjen nuorisouintien ympärillä sattuneet kahnaukset, jotka johtivat Kuhien ja HTU:n toimitsijat jopa fyysisesti yhteenoton partaalle. Kiivaimmat kahnaukset ajoittuivat kesälle 1958, jolloin sosiaalidemokraattien puoluehajaannue oli ehtinyt jo lehdistöön. Sosialidemokraattisen opposition äänenkannattaja Päivän Sanomat piti Kuhien puolta, kun se kertoi niistä kaikista likaisista tempuista joilla HTU oli yrittänyt häiritä ja estää Kuhien nuorisotoimintaa ja seuran nuorien osallistumista avoimiksi julistettuihin kilpailuihin.

Päivän Sanomat myönsi, ettei kilpailujen henki ollut hyvä. Lehden mukaan voitiin ”tietysti arvostella sitäkin, että kilpailuista ensin esitetyn kutsun jälkeen yllättäen poissuljettujen uimarinuorten mielenosoitus omiensa puolesta kilpailujen aikana tapahtuneen huutomyrskyn muodossa oli tarpeeton. Tässä tapauksessa on syy kuitenkin niitten, jotka kilpailujen järjestäjinä omilla tempauksillaan mielenosoitukseen yllyttivät.”

Suomen sosialidemokratiassa Kärki-nimimerkillä pakinoinut urheilutoimittaja näki Kumpulan tapahtumat täysin toisin ja selosti ne pelkäksi Kuhien järjestämäksi provokaatioksi, jota yritettiin aina tilaisuuden tullen. Provokaatioiden estämiseksi oli HTU:n järjestämien nuorisouintien ajaksi tavallisesti kutsuttu kaupungin urheilulautakunnan toimistopäällikkö hillitsemään tunteita, mutta kyseisenä mellakkapäivänä hän ei ollut päässyt paikalle. Näin häiritsijät käyttivät nimimerkki Kärjen mukaan välittömästi tilaisuuden hyväkseen seuraavaan tapaan:

”Kumpulan nuorten mestaruusuinteja häirittiin noin 300-päisen yleisöjoukon edessä Kuhat-seuran toimeliaimman johtohenkilön provosoimana. Itse hän kävi häiritsemässä kilpailujen toimitsijoiden työskentelyä, melusi kovaäänisesti katsomossa ja yllytti seuransa nuoret jäsenet pomppimaan kilpailujen aikana rämisevällä ponnahduslaudalla ja lopuksi organisoi jopa kilpa-altaaseen muutamia tyttöjä häiritsemään kilpailujen suorittamista. Järjestysmiesten oli puututtava asioiden kulkuun, muuten kilpailuja ei olisi saatu suoritetuksi loppuun. Sitä ennen oli häiritsijöitä mm. kuuluttajan taholta moneen otteeseen yritetty hillitä turhaan.”

Kuten huomataan, kaksi sosialidemokraattista lehteä ja täysin erillainen selostus tapahtumista. Siten pienetkin erot poliittisessa maailmankatsomuksessa saattavat synnyttää aivan erilaisia totuuskäsityksiä. Emmekä mekään tässä totuutta tai syyllistä etsi, koska sellaista tuskin löytyy. Riittää, kun toteamme, että Kuhat ja HTU ajautuivat varsin nopeasti törmäyskurssille, jossa keinoja ei kaihdettu. Tässä mielessä näiden kahden seuran taistelu pääkaupunkilaisuinnin hegemoniasta oli vertaansa vailla.

Vertaansa tuo taistelu haki myös siinä, että molemmissa seuroissa kärkitaistelijan sotisopaan pukeutuivat lihalliset veljekset, jotka lähtivät HTU:n liityttyä Uimaliittoon kulkemaan eri polkuja. Veljeksistä toinen, Kauko-Aatos jäi HTU:n sihteeriksi ja Leskiläisen liikuntapolitiikan esitaistelijaksi, kun taas toinen, Tapio oli alusta asti Kuhien perustaja ja sen toiminnan sielu. Siis kyse oli Leväahon urheilijaveljeksistä, joiden välit valtakunnallinen urheilupolitiikka viilensi pakkaslukemiin.

”Avantosota”

Pakkaslukemissa oltiin kirjaimellisesti, kun Leväahon veljekset alkoivat mitata kekseliäisyyttään avantouinnin markkinamiehinä kevättalvella 1960. Runsasta huomiota osakseen saanut ja hupia helsinkiläisille antanut tapahtumasarja lähti liikkeelle, kun Kuhat aloitti syksyllä 1958 Herttoniemeen johtavan tien pielessä ja Naurissaaren sillan kupeessa talviuimalan ylläpidon. Ei kestänyt kauaakaan, kun HTU:n sihteeri Kauko-Aatos Leväaho sai hankittua omalle seuralleen vastaavan talviuintipaikan Naurissaareen johtavan sillan kaupunginpuoleisesta päästä.

Suurimmat otsikot aiheesta repäisi Ilta-Sanomat, joka kertoi piispankin toivoneen valtiopäivien avajaisissa huumoria politiikkaan. Nyt sitä saatiin ja vielä urheilulla höystettynä. Tosin Ilta-Sanomat ei urheilulle paljon sijaa antanut, vaan katsoi kamppailun olleen puhtaasti leskiläisten ja skogilaisten valtakunnallista välienselvittelyä. Lehti totesi SDP:n puoluejohdon enemmistöä edustaneiden leskiläisten ja vähemmistöä edustaneiden skogilaisten olevan ”kuin kissa ja koira”, jotka alituiseen ja kaikissa asioissa olivat kiinni toistensa turkissa.

Ilta-Sanomat oivalsi valtakunnallisen puoluepolitiikan ohella myös tapahtumaan liittyneen dramatiikan, joka ilmeni Leväahon veljesten kamppailuna. Lehden mukaan: ”Avantosotaa johtavat kaiken lisäksi lihalliset veljekset, HTU:n puolelta Kauko-Aatos Leväaho ja Kuhien puolelta Tapio Leväaho, joista toinen vannoo Leskisen, toinen Simmosen nimeen. Tuskinpa piispa Sormunen ilahtuisi kuitenkaan tämäntapaisesta huumorista, sitä kun voi viljellä positiivisemmissakin merkeissä. Koska koittaa armaassa isänmaassamme aika. jolloin sosialidemokraatitkin mahtuvat viruttamaan syntistä kroppaansa samassa avannossa. Sitä ihmettelevät niin piispat, papit kuin porvaritkin.”…

Ilta-Sanomien räväkkä juttu sai Tapio Leväahon tarttumaan kynään ja kirjoittamaan lehdelle vastineen. Siinä hän totesi, ettei Kuhien ja HTU:n välisessä kamppailussa ollut niinkään kyse politiikasta vaan liikunnasta. Hänen mukaansa lehden jutun otsikkona olisi pitänyt olla ”Huumoria avantouintiin” eikä ”Huumoria politiikkaan”. Edelleen hän kirjoitti, että Kuhat ai seurana vanno kenenkään poliitikon tai piispan nimeen ja että ”talviuimalaamme ovat tervetulleita niin skogilaiset, leskiläiset, porvarit ja äärivasemmistolaisetkin, kaikki hoitamaan kuntoaan avantouinnin avulla, jotta terveys ei lähde”.

Ja julkisuutta ”avantosodan” ympärillä riitti aina siihen asti, kunnes kaupunki puuttui peliin. Kaupungin viranomaiset vaativat Kulosaaren talviuimalan mainoskyltistä poistettavaksi lauseen ”terveys ei lähde”. Kuhien sauralehti Pärskeen mukaan poistovaateen taustalla olivat vaikuttaneet tietyt tahot, joilla viitattiin kaupungin luottamusmiesjohdossa olleisiin leskiläisiin sosialidemokraatteihin.

Pyörteistä suvantoon ja menestykseen

Kesällä 1960 Rooman olympialaisten aikoihin TUL:n ja SVUL:n suhteet olivat viileimmillään. Tämän jälkeen liitot aloittivat pitkälliset neuvottelut, jotka johtivat vuonna 1966 sopimukseen kilpailutoiminnan rajoitusten purkamisesta, jolloin myös TUL:n urheilijoita voitiin valita kansainvälisiin edustustehtäviin. Samalla kansainvälinen kilpailutoiminta tuli avoimeksi. Siten eri urheilulajeissa päästiin mittelemään mm. Suomen mestaruuksista.

Kilpailutoiminnan avautumisen myötä poistui keskeisin syy, miksi HTU oli aikoinaan liittynyt Uimaliittoon, ja Kuhat perustettu. Silti tilanne ei enää palautunut entiselleen, vaan seurat jatkoivat itsenäisinä tästä eteenkin päin. Kuitenkin Kuhien uimarit ja vesipalloilijat pääsivät nyt osoittamaan todellisen voimansa. Ja näyttö oli hätkähdyttävää. Kuhat osoitti olevansa kiistatta Suomen eturivin uintiseura, mitä ainakin vesipalloon tuli. Seura voitti useana vuonna lajin Suomen mestaruuden. Samalla Kuhat menestyksessä ja toimintansa laajuudessa sivuutti HTU:n.

Kuhien jäsenpohjaan ei kilpailutoiminnan avautumisella ollut suurta vaikutusta. Kuhat oli seura, johon heti alusta alkaen oli hakeutunut runsaasti uusia jäseniä. Vuonna 1960 seurassa oli kirjoilla jo 539 jäsentä, joista miehiä 96, naisia 46, alle 17-vuotiaita poikia 220 ja tyttöjä 177. Tästä jäsenmäärä ei enää noussut 1960-luvun puoliväliin tultaessa, vaan pysyi viidensadan tietämillä.

Kokonaisuutena voidaan sanoa, että vaikka uintiseura Kuhat näytti aluksi ponnistavan liikkeelle vaatimattomin voimin, niin tästä huolimatta siitä kehittyi harvinaisen nopeasti elinvoimainen ja menestyksekäs seura. Mistä tämä johtui? Kaikki ennusmerkithän olivat viitanneet siihen, että HTU työläisuinnin mahtiseurana tulee nujertamaan Kuhat. Varsinkin, kun Kuhien uimarit joutuivat pitkään olemaan eristyksissään ja pelkästään. TUL:n järjestämän kilpailutoiminnan varassa.

Mutta ehkä Kuhien elinvoimaa pitääkin etsiä juuri eristäytymisestä ja selkeästa kilpailuasetelmasta porvarillisiin uintiseuroihin ja HTU:hun nähden. Näyttää siltä, että kilpailuasetelma antoi Kuhille paremminkin puhtia kuin lamautti sitä. Kun Kuhien tapauksessa tuohon kilpailuun liittyi vielä selkeä aatteen palo itsenäisen työläisurheiluliikkeen säilyttämisen puolesta, niin asetelma suorastaan pakotti toimintaan. Tässä tulee vielä painottaa, että 1950- ja 1960- luvuilla ei kysymys TUL:n itsenäisenä säilyttämisestä ollut suinkaan vain ylätason poliittisten päättäjien valtapeliä. Kyse oli paljon enemmästä, mikä on kenties jäänyt aikaisemmassa historiankirjoituksessa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Onko järjestökilpailu sittenkään pahasta?

Lopuksi sananen suomalaisesta urheiluelämässä vallinneesta järjestöjen välisestä kilpailusta. Kautta historian on suomalaisen urheilun yhdistämistä ja valtakunnanliittohankkeita perusteltu sillä, että hajanaisuus ja kilpailu vahingoittavat urheiluelämää. On katsottu, että kun koko urheiluväki ponnistaa voimansa yhteisessä järjestössä yhteisen ylevän ja ”sinivalkoisen” urheiluaatteen puolesta, niin suomalaisten kilpailumenestys on taattu maailmalla. Mutta onko asia sittenkään ihan näin? Eikö voisi toisaalta olettaa, että kilpailuasetelma ei olekaan haitallinen, vaan kiihottaa siinä mukana olevia toimimaan entistä pontevammin?

Kuhien ja HTU:n välinen kamppailu oli osoitus kilpailuasetelman myönteisyydestä. Kilpailu pisti molempiin seuroihin vauhtia ja pakotti ne pyrkimään koko ajan eteenpäin. Tietenkin – kuten tämänlaatuisessa kilpailussa usein – tapahtui myös ylilyöntejä, jolloin kahden seuran välinen kamppailu voimavaroista ja urheilijoista saattoi ainakin joidenkin mielestä mennä liiallisuuksiin. Mutta tällä ei ollut lopputuloksen kannalta suurtakaan merkitystä.

Kirjoittajat

Kalervo Ilmanen; liikunnanhistorian tutkija, FT ja
Reijo Vartija; toiminnan johtaja, Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto